maanantai 4. huhtikuuta 2016

Lintukuvaus


Eläimet ja luonto ovat olleet lähellä sydäntäni niin kauan kuin saatan muistaa. Lemmikki- ja tuotantoeläimet ovat osuneet kameran eteen useimmin, mutta myös luonnonvaraisten eläinten valokuvaaminen kiinnostaa. Näin kevään kynnyksellä muuttolinnut - tai viime vuoden tapaan kevään ensimmäiset kukat - alkavat olla ajankohtainen aihe valokuvattavaksi.

Lintukuvaus on oma taiteenlajinsa siinä missä hevoskuvauskin, ja itse asiassa niillä on myös paljon yhteistä: Ensinnäkin tavoitteena on vangita kuvaan luontokappale, joka saattaa liikkua hyvinkin nopeasti. Toisekseen, onnistuneiden valokuvien nappaamisessa korostuu kuvauskohteen tuntemus. Muistan kyllä lukioaikoina tehneeni talvilintuprojektin, jossa tarkkailin lähialueen lintuja talviaikaan ja opettelin tunnistamaan niitä sekä ulkonäön että äänen perusteella. Muutama vuosi sitten yritin tunnistaa silloisen kotipaikan lähellä liikkuvia vesilintuja kesäaikaan, ja sorsalammen lajistosta löytyi vaikka mitä kiinnostavia lintulajeja, jotka siihen asti olivat olleet minulle tuttuja vain lintukirjojen sivuilta. Valitettavasti moni lintulaji on päässyt vuosien varrella unohtumaan, mutta ehkä tänä keväänä muuttolintujen ja luonnon heräämisen innoittamana olisi aika palautella asioita taas mieleen ja kasvattaa sitä tietoa ja osaamista, jota onnistuneiden valokuvien saamiseksi - tai ylipäätään kuvattavien lintujen löytämiseksi - tarvitaan. Ensimmäiseksi valokuvausoppaaksi luontokuvauksen saloihin löytyi kirjaston hyllystä Markku Saihan Luontokuvaajan kenttäopas (Docendo, 2014), jossa lukija tutustuu eri luontokuvauksen alalajeihin, saa tietoa tarvittavista kuvausvälineistä sekä tietoa ja vinkkejä luontokohteiden valokuvaamisesta.

Minua viehättää Saihan oppaassa luontokuvaajan nöyrä asenne luontoa kohtaan: Hyvät kuvat saadaan, niitä ei oteta. Lisäksi kaikki valokuvaaminen tapahtuu luonnon ja luontokappaleiden ehdoilla. Valokuvaaja on luonnossa liikkuessaan ylimääräinen vieras, jonka on syytä aiheuttaa niin vähän häiriötä kuin suinkin mahdollista. Myös tästä syystä kuvauspaikan ja sen kasvien ja eläinten tunteminen on tärkeää, jotta ne osataan ottaa huomioon omassa toiminnassa.

Vaikka tietyt vuodenajat tuntuvat nostavan linnut valokuvauskohteena enemmän pinnalle kuin toiset, lintukuvausta voi harrastaa ympäri vuoden, niin pihapiirissä kuin kauempana kotoa. Talviaikaan varmoja lintubongauspaikkoja ovat lintujen ruokintapaikat, kesäaikaan taas linnut pysyttelevät pesimäpaikkojensa ympäristössä. Myös muuttolintujen kuvaamiseen on paikkansa, mutta nämä kuuluvat ilmeisesti taas siihen lajituntemukseen ja erilaisten paikkojen tuntemiseen, jotta tietää, mitä mistäkin löytyy tai mistä jotakin tiettyä kohdetta kannattaa ylipäätään etsiä.

Lintukuvaukseen sopivaksi objektiiviksi mielletään usein pitkät ja kookkaat putket, joissa millit eivät kovin äkkiä lopu kesken. Omasta kokemuksesta jo pelkästään pihapiirissä 200 mm:n objektiivi jää nopeasti aivan liian lyhyeksi, jos haluaa saada pikkulinnun lähikuvaan. Saihan oppaan esimerkkikuvien perusteella 300-600 mm ja näistäkin usein lähinnä 600 mm alkaa olla jo riittävä, kroppirungolla lyhyempikin. Siinä, missä pidemmällä objektiivilla yltää paremmin valokuvaamaan arkoja lintuja, laajempi kuvakulma voi taas olla hyvinkin käyttökelpoinen esimerkiksi lintuparvien tai ihmiseen tottuneiden lintujen kuvaamisessa tai tilanteessa, jossa halutaan linnun lisäksi myös ympäristön näkyvän valokuvassa. Tällöin 70-200 mm:n objektiivista voi yllättäen saada mainion lintuputken, ja onpa 50-milliselläkin otettu lintukuvia.

Kuten hevosten valokuvaamisessa, myös lintukuvauksessa suljinajan merkitys korostuu, kun kuvataan nopeasti liikkuvaa kohdetta. Useimmiten kuvauskohteen liikkeen halutaan pysähtyvän (pannaus ynnä muut tekniikat ovat tietenkin asia erikseen), joten suljinaika täytyy valita riittävän lyhyeksi. Käsivaralta kuvaamiseen, jossa on huomioitava myös riski objektiivin tärähtämisestä, Saihan oppaassa muistutetaan pisimmän turvallisen suljinajan nyrkkisäännöstä: suljinaika ei saa olla käytössä olevaa objektiivin polttoväliä pidempi. Nyrkkisääntö pätee erityisesti täyden kennon rungolla ja ilman kuvanvakaajaa valokuvatessa. Käytännössä sääntö tarkoittaa sitä, että esimerkiksi 600 mm:n objektiivilla valokuvatessa käsivaralta suljinajan pitäisi olla 1/600 tai lyhyempi, jotta liike-epäterävyydeltä vältyttäisiin. Kroppikennon kohdalla nyrkkisäännön antama suljinaika saadaan objektiivin kinovastaavuuden kautta, ja esimerkiksi Canon EOS 7D:llä 600mm:n objektiivilla kinovastaavuus olisi 960 mm ja näin ollen valokuvatessa pisin turvallinen suljinaika 1/960. Kuvanvakaajan ollessa käytössä pisin turvallinen suljinaika käsivaralta on ainakin nelinkertainen eli täyden kennon rungolla ja 600-millisellä objektiivilla kuvattuna 1/150. Kun oppilaat kysyvät, mihin matematiikkaa tarvitaan, vastaukseksi voisi antaa vaikkapa valokuvauksen.

Luontokuvaajan kenttäoppaan perusteella valmista palettia onnistuneiden lintukuvien saamiseksi ei pystytö antamaan, mutta yksi asia tuntuu olevan varma: jatkuvaa tarkennusta kannattaa käyttää, jos sellainen mahdollisuus on olemassa. Tällöin riittää saada kerran tarkennus kohdilleen, jonka jälkeen kamera automaattisesti seuraa kohdetta ja muuttaa tarkennusta sen etäisyyden mukaan.

Lintukuvausoppaiden ja lintukirjojen lukeminen kannattaa, mutta myös muiden valokuvaajien kotisivuilta, kuvasivuilta ja etenkin blogeista voi saada hyödyllisiä vinkkejä. Tässä on muutama lupaava linkkivinkki, joista varmasti löytyy sekä inspiraatiota että tietoa lintukuvauksia silmällä pitäen:

Luontokuvaaja Janne Heimonen (erityisesti metsäkanalinnut)

Lisäksi löysin pari mielenkiintoista tekstiä Sulantoblogista ja Metsässä sielunmaisema -blogista sekä mahtavan linkkilistan, josta ei luettava ja tutkittava ihan heti lopu.

Jos teillä on tiedossanne lisää kiinnostavia lintukuvaukseen liittyviä nettisivustoja tai vaikka kirjasuosituksia tai haluatte ilmiantaa lisää upeita lintukuvia sisältäviä kuvagallerioita, vinkit ja suositukset ovat tervetulleita!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...