keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Aikamatka 70- ja 80-luvuille: Olympus OM-2N sisarmalleineen


Onni on sukulaisten säilyttämät vanhat tavarat. Yhden valokuvaukseen ja kameroihin liittyvän keskustelun seurauksena pääsin tekemään tuttavuutta useamman vuosikymmenen vanhan Olympuksen kinofilmijärkkärin kanssa. Kyseessä oli japanilainen Olympus OM-2N, joka on peräisin 1980-luvun alkupuolelta.

Olympus OM-2N on kinofilmikoon järjestelmäkamera, joka on nykypäivän digikameroihin tottuneen mittapuulla niin mekaaninen kuin kamera vain voi olla - ja hyvin vanhan esineen vaikutelma saa aikaan ihastuneen huokauksen! Itse OM-2N ei ole aivan niin vanha kuin hieman kehittymättömämpi edeltäjänsä OM-2, joka on tullut myyntiin vuonna 1975 eli tasan 40 vuotta sitten.

Wikipedia tietää kertoa, että 1970- ja 1980-luvuilla Olympus oli tunnettu pienikokoisista ja laadukkaista OM-sarjan järjestelmäkameroistaan. Kilpailijoihinsa verrattuna OM-järjestelmän kamerat tunnettiin lisäksi hiljaisesta ja tärähdysvaimennetusta laukaisustaan sekä innovatiivisista ominaisuuksistaan. Yksi näistä lienee ollut Olympuksen OM-järjestelmäkameroiden erikoisuutena mainittu valonmittaus suoraan objektiivin läpi, ja tällä tavalla kamera pystyi ohjaamaan myös salamalaitetta.

Olympuksen OM-2 -mallia edelsi sisarmalli Olympus OM-1, joka julkaistiin vuonna 1973. Ulkonäöltään ja kooltaan OM-2 ja OM-1 ovat hyvin samankaltaiset, mutta OM-2 -mallissa on käsisäätöjen rinnalla käytettävissä valotusautomatiikka. Automaattia käytettäessä valon määrä mitataan objektiivin läpi peilikammion alaosassa olevilla kahdella piikennolla, ja tätä kutsutaan TTL-automatiikaksi (TTL = Through-the-lens). Ainakin OM-2 -mallissa kameran salamakengässä on salamavalolaitteen ohjaamiseen tarkoitettu, ylimääräinen nasta ja sen vastakappale salamassa. Nämä ominaisuudet ovat olleet vielä 1970-luvulla ainutlaatuisia, vaikka nykypäivänä jokaisesta järjestelmäkamerasta taitaa löytyä tällainen hienous. Sen sijaan 1970-luvulla automaattikameroissa oli yleisempää toteuttaa valon mittaaminen niin, että laukaisinta painettaessa mitattiin valoarvo, joka siirtyi muistiyksikköön, josta tieto siirrettiin edelleen ohjaamaan valotusta. OM-2 oli sen verran edistyksellinen julkistusaikanaan, ettei se tarvinnut tällaista muistiyksikköä. Valotusautomatiikka toimii aukon eli käytännössä F-arvon esivalinnalla siten, että käyttäjä asettaa aukon ja näkee etsimessä olevasta mittarista, mitä valotusaikaa kamera aikoo käyttää.

Sukulaisten kätköistä löytynyt Olympus OM-2N edustaa vuonna 1981 myyntiin tullutta mallia, joka on Olympuksen OM-2 -mallista kehittyneempi versio. Erona edeltäjäänsä OM-2N:ssä pisin mahdollinen valotusaika on onnistuttu tuplaamaan peräti 120 sekuntiin, kun OM-2:ssa se oli vain 60 sekuntia. OM-2N -mallia on myöhemmin seurannut myös Olympus OM-2SP, joka on jo niin kehittynyt, että kamera toimii niin suljinajan esivalinnalla, aukon esivalinnalla kuin näiden yhdistelmälläkin.


Ulkomitoiltaan Olympus OM-2N on ainakin nykypäivän Canonin järjestelmäkameroihin verrattuna melko pieni, mutta painoa sillä on yllättävän paljon - siitäkin huolimatta, että tämän kameravanhuksen nokalla oli pikkuinen 35 mm:n objektiivi.


Siinä, missä Olympuksen nykykameramallistosta löytyy retrohenkisiä, kovasti OM-2N -mallia muistuttavia malleja, myös kuvan 35-millisessä objektiivissa on tuttuja elementtejä: Vaikka Olympus ei ole enää vuosiin kuulunut aktiivisesti käytössä olevaan kuvauskalustooni, sen verran minäkin tiedän, että Zuikon objektiiveja käytetään Olympuksen järjestelmäkameroissa edelleen.


Kameran vasemmassa reunassa oleva pyörylä on filmirullan kelaamista varten. Tämän vieressä on rungon on/off -kytkin, jossa kolmantena vaihtoehtona on manuaalitila. Salamakengän oikealla puolella on ensin ASA-arvo, joka vastaa ISO-arvoa ja on ymmärtääkseni riippuvainen käytössä olevasta filmistä (*), tämän vieressä keskellä on laukaisin ja oikeanpuolimmaisena vipu, jolla filmirullaa kelataan yhden ruudun verran eteenpäin seuraavan valokuvan ottamista varten vivun vieressä oleva lukuarvo näyttää, kuinka monta kuvaa filmille on jo otettu. Tällä kameralla oli otettu jo 17 kuvaa, joten tuskin kovin montaa olisi enää tolle filmirullalle mahtunut: muistelen omille filmeilleni olleen parikymmentä vuotta sitten mahdollista ottaa noin 25 kuvaa.

(*) Aikoinaan filmirullaa ostettaessa piti jo päättää, mitä ISO-arvoa aikoo valokuvatessa käyttää, sillä käytettävissä oleva ISO-arvo määräytyi filmin ja sen ominaisuuksien mukaan. Kuulemani mukaan arvo 200 oli yleisesti käytössä ja arvona tavallinen, mutta arvon 400 filmeillä kuvista tuli jo rakeisia. Kun vertaa pelkästään näitä arvoja tämän päivän digijärjestelmäkameroiden käyttämiin arvoihin (esimerkiksi pari viikkoa sitten maneesikuvauksissa käyttämäni ISO 12 800), ei voi kuin todeta, että tekniikka on todellakin edennyt harppauksin, ja tässä verrattiin mennyttä ja nykytilaa vasta yhden parantuneen ominaisuuden osalta!


Olympus OM-2N ei ole digitaalisuutta nähnytkään, vaan sekä aukko, suljinaika että ISO-arvo on asetettava käsin. Tällaisella kameralla valokuvatessa pääsee todellakin tekemisen makuun!

Jos yli 30-vuotias Olympus OM-2N sai teidätkin kiinnostumaan vanhoista kameroista ja kameroiden historiasta, lisätietoa aiheesta löytyy muun muassa Wikipedian artikkeleista Olympus, Olympus OM ja Olympus OM-2.

6 kommenttia:

  1. Näillä on tullut kuvattua, ja paljon...
    Kuvista saattoi tosiaan tulla rakeisia 400 asan filmillä, ja vielä rakeisempia 800 asan filmillä. Mutta filmin rae on kaunis, pyöreä, toisin kuin neliön mallisten pikselien. Eli se ei haitannut vaan oli osa kuvaa. Filmejä myös valittiin niiden ominaisuuksien mukaan ja moni kuvaaja löysi oman tyylilajinsa filmien kautta. Digi on helppo käyttää, mutta yhtä kaunista jälkeä sillä ei valitettavasti saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia todella mielenkiintoisesta kommentistasi! Nyt alkoivat filmien ominaisuudet kiinnostaa siinä määrin, että täytynee jatkaa historiallisten seikkojen kaivelua joku päivä :) Oli hienoa kuulla kokemuksistasi, kiitos siitä! Minulla oli lapsena filmipokkari tai itse asiassa kaksikin, mutta silloin tärkeintä olivat ne kuvat, jotka kehittämisen jälkeen sai käteensä, ja muistikuvia varsinaisesti valokuvaukseen liittyen ei kovin paljoa ole. Tuolloin en ymmärtänyt filmeistä muuta kuin sen, että filmirullan mukaan määräytyi, kuinka monta kuvaa pystyin ottamaan. En varmaankaan edes tiennyt, että filmeissä oli jotain eroa keskenään, vaikka tietysti pahvikoteloita taisi olla useampaakin väriä ja tietenkin eri luvuilla varustettuja. Olisipa hienoa kuulla näistä filmiajan asioista lisää: Jos ei enempää teidän lukijoiden kokemuksia ja muistoja saada kerättyä, tässä on jälleen yksi aihe lisää, josta lähipiirin vanhemmat ihmiset saavat varautua pääsevänsä vastaamaan kysymyksiin ;)

      Kyllä vain, digi- ja filmikamerat taitavat olla vähän niin kuin automaatti- ja manuaalivaihteiset autot: ensimmäisen kohdalla ihmisen osaa on helpotettu, mutta toisaalta jälkimmäisessä on enemmän tekemisen meininkiä ja tietynlaista tunnelmaa. Se on kuitenkin varmaa, että molemmilla on omat vakaat kannattajansa, mutta liekö tämäkään jako aivan näin suoraviivainen ja ehdoton :)

      Poista
  2. Minultakin löytyy nykyään kaapista filmijärkkäri. Se on tosin niinkin uutta mallia, että siinä filmi liikkuu itsekseen ja kamera osaa säätää valotuksen itse :D Oli pakko hommata kun tuli Nikonin runko vastaan 20e. Tosin digiajan kasvatille kävi hieman nolosti: käytin runkoa viime vuonna ensimmäistä kertaa. Toisen kuvan jälkeen runko sanoi ERR ja en millään keksinyt mikä meni vikaan. Kamera lojui kaapissa vajaan vuoden, kunnes sain yhtäkkisen päähänpiston kokeilla vaihtaa patterit... Ja kamera rupesi toimimaan :D Luoja kiitos en lähtenyt viemään runkoa korjaukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, hienoa, Tuulia! :D Pakko myöntää, että en varmaan minäkään voisi vastustaa filmijärkkäriä, jos riittävän vanha ja antiikkinen runko kävelisi vastaan ja sen saisi lunastaa itselleen parilla kympillä. Voi olla, että minulle kelpaisi tuollainen tyylikäs Olympuksen runkokin, kun vanhoista canoneista ei ole vielä tietoa. Viime keväänä Kuva&Kamera-messujen käytettyjen tavaroiden lootat eivät niin kiinnostaneet, mutta pahoin pelkään, että ensi keväänä tilanne voi olla aivan toinen ;)

      Jep, digiajan kasvatille voi tosiaan tulla yllätyksenä, että kameran hiljenemisen takana ovat tyhjät patterit. Tosin enpä olisi muistanut pattereita ollenkaan, ellet olisi ottanut niitä puheeksi, kun filmikameroissa ei tosiaan mitään patterien tilasta kertovaa merkkivaloa tai muutakaan ole, mutta eihän se kamera tietysti toimi ilman virtalähdettäkään. Hih, onneksi sait kameran "vian" itse ratkaistua, muuten olisi voinut tulla patterinvaihto vähän turhan kalliiksi :D Nin se vain on, että jos on ikänsä digikameroita käyttänyt, filmikameraan siirtyminen voi olla pieni - tai ehkä isompikin - kulttuurishokki, mutta toisaalta filmikameroiden toiminnan ymmärtäminen ja oopiminen myös avartaa ja voi opettaa sellaisia asioita, joista on hyötyä myös digivalokuvauksessa :)

      Kiitos, Tuulia, kommentista! Saanko vielä esittää toiveen, että tekisit esittelypostauksen kuvan kera filmijärkkäristäsi tai edes Instagramiin kuva kamerasta mallin kera googletteluja varten? :)

      Poista
  3. Minä vaihdoin digikamerat vanhaan filmijärkkäriin jossa järjettömän iso linssi (f:1,8). nyt näyttää valokuvat eläviltä ja niissä on tunnelmaa, toisin kuin pannukakkumaisissa, kylmissä, latteissa digikuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Filmikameroissa on tosiaan oma lumonsa, joka vetoaa joihinkin vielä digikameroitakin enemmän. Parasta ehkä on se, että mieleinen kuvausväline tai -tapa löytyy jokaiseen makuun :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...