perjantai 6. marraskuuta 2015

On se vaan niin väärin

Kyllä minä niin mieleni pahoitin (taas kerran)...

Työskentelin vapaaehtoisesti hyväntekeväisyysjärjestössä lähes vuosikymmenen, ja vuosien saatossa minusta tuli tärkeä toimija omassa klubissani. Koska olimme kaikki nuoria, rahaa oli hyvin rajallisesti käytettävissä, mutta tätä kompensoitiin antamalla aikaa senkin edestä. Veimme vuosien varrella vastaanottokodin lapsia elokuviin, erilaisiin huvipuistoihin lasten toiveita kuunnellen, pelasimme heidän kanssaan ulkopelejä, leivoimme ja askartelimme. Jouluisin veimme jokaiselle lapselle oman joululahjan, joiden hankkimista varten lasten hoitajat olivat saaneet tehtäväkseen udella lapsilta joululahjatoiveita, jotta osasimme hankkia jokaiselle mieleisen lahjan. Hytisimme pakkasella hautausmaalla tarjotaksemme kävijöille ilmaiseksi lämmintä mehua ja tuottaaksemme hyvää mieltä. Keräsimme erilliseen sovellukseen tietoja lähialueen ravintoloista, kaupoista ja julkisista tiloista, jotta rattaiden kanssa kulkevat vanhemmat, rollaattorilla kulkevat vanhukset tai pyörätuolia käyttävät saisivat tietoa, mihin paikkoihin he pääsevät helposti ja mitkä ovat haastavia heidän liikkumisensa kannalta. Keräsimme vuosien varrella vaatteita ja erilaisia käyttötavaroita niin kotimaan kuin ulkomaidenkin lapsille ja aikuisille kulloisenkin tarpeen mukaan. Kävimme vanhainkodeissa ilahduttamassa vanhuksia tai haravoimassa tutun, apua tarvitsevan vanhuksen omakotitalon pihaa. Välillä toteutimme rahankeräysaktiviteetteja esimerkiksi omia tavaroitamme kirpputorilla myyden, jotta voimme saaduilla tuotoilla taas ostella vastaanottokodin lapsille joululahjoja ja niin edelleen. En muista tuona aikana kertaakaan kuulleeni tyytymätöntä napinaa, vaan meidät otettiin aina iloisesti vastaan ja toivotettiin tervetulleiksi. Hyväntekeväisyystyö ei ollut pelkkää onnea ja autuutta, vaan toiminnan hallinnollisen puolen osalta käytiin köydenvetoa aika ajoin ja joskus yksittäiset vapaaehtoiset olivat napit vastakkain, mutta toimintamme kohdeyleisö arvosti työtämme.

Hyväntekeväisyysjärjestössä toimittuani minulle tulee aina yhtä suurena yllätyksenä se tyytymättömyys ja arvostelu, jota hevosmaailmassa ja nimenomaan hevosblogimaailmaan liittyen saa osakseen. Otetaan esimerkiksi vaikka Blogiexpo. Sillä ei ole mitään väliä, että yksittäiset bloggaajat näkevät paljon vaivaa - ja siis nimenomaan ilman rahallista korvausta - järjestääkseen toisille jotakin kivaa ja joutuvat siinä sivussa ehkä myös kaivamaan kuvettaan saadakseen sen kivan toteutettua ideoidensa mukaan. Joku kokee poikkeuksetta asiakseen ilmaista, kuinka taas on asiat huonosti ja mitä ihmettä tuokin tuolla tekee: varmasti säälistä otettu mukaan, kun ei kuitenkaan osaa mitään. Silloin tällöin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta arvostelijoille, että tehkää itse paremmin, vaan olenpa havainnut, että vapaaehtoisten saaminen myös ratsastuskilpailuja järjestämään on nykyään haastavaa. En lainkaan ihmettele tätä: Kuka hullu nyt vapaaehtoisesti tekisi työtä ilmaiseksi toisten hyväksi, jos tosiaan suurin palkka tehdystä työstä on niskaan heitetty loka meidän useimpien tuntemalla hevosfoorumilla?

Voi niitä aikoja, kun kaikki kanssakäyminen hevosiin liittyen tapahtui vain ja ainoastaan kasvokkain: Ainakin allekirjoittanut luuli tuolloin, että hevoset ovat voima, joka yhdistää kaikenlaisia ihmisiä, saa hyvin erilaisetkin ihmiset tulemaan hyvin toimeen keskenään ja kaikilla on mukavaa. Kun löysin tuon hevosfoorumin, ihmettelen nykyään kerran toisensa jälkeen, ketä nämä tyytymättömät arvostelijat oikein ovat ja miksei mihinkään olla tyytyväisiä. Minne joutui se hyväntahtoisuus ja ystävällisyys, josta aiemmin tunsin hevospiirit? Voi, kun pääsisi ajassa taaksepäin niin, että edelleenkin kaikki käsitykset hevospiireistä koostuisivat vain kasvokkain käydystä kanssakäymisestä toisten hevosihmisten kanssa. Olisipa ensi vuosi tältä osin parempi ja yleistyisipä Playsson.netin "Come together" -motto siinä määrin, että turha kyräily ja tyytymättömyys vain tyytymättömyyden ilosta vähenisi!

Siltä varalta, että toivettani positiivisemmasta kanssakäymisestä ei kuulla, jatketaan harjoituksia nahan kasvattamiseksi. Onhan se niinkin, että kaikkia ei voi miellyttää, vaikka kuinka yrittäisi. Tässä kohtaa haluan kuitenkin kiittää omia lukijoitani siitä, että olemme yhdessä onnistuneet pitämään jokseenkin positiivista keskustelua yllä, vaikka makuasiat ja näkemykset eivät menekään aina yksi yhteen - eikä tarvitsekaan. Kiitos teille!

10 kommenttia:

  1. Aivan samaa miletä kanssasi! Hienosti puit asioita sanoiksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia kommentistasi, kylläpä ilahdutti! Mukava kuulla, etten ole yksin ajatuksineni :)

      Poista
  2. Talkoohenki kuolee, koska kaikesta halutaan korvaus. Tai kaikki se työpanos on ilmaista työvoimaa, joka sujahtaa keksijöiden taskuun, eli harmaata taloutta.

    Onkohan tämä vaan nuoremman sukupolven opittu tapa, sillä vuosia sitten talkoiltiin innolla ja siitä nautittiin. Hyväntekeväisyys oli mukavaa puuhastelua, eikä tienaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Erja, kommentistasi! Hyvää pohdintaa. Olen miettinyt sitäkin, että yhtenä varsinaisen talkootyön tyrehdyttäjänä voi omalta osaltaan olla muuttunut työelämä: mitä olen tuttuja, jo vanhempia ihmisiä seurannut ja kuullut heidän kokemuksiaan työnsä rankkuudesta verrattuna aikaan vaikkapa kymmenen vuotta sitten, kaikkia yhdistää kasvanut työtaakka - niin henkisesti kuin fyysisesti. Jos leipätyö puristaa ihmisestä kaikki mehut, ymmärrän, ettei voimia jää enää talkootyöhön. Sitten on toki toinen kysymys, jota välillä kuulee kysyttävän ainakin nuorempien joukossa ja johon sinäkin ehkä osittain viittaat: jos tekee työtä leipätyökseen ja saa siitä palkkaa, viitsiikö samaa hommaa tehdä enää vapaa-ajalla ilman korvausta? Vastaus riippuu paljon siitä, keneltä yksittäiseltä ihmiseltä kysytään.

      Olen antanut itseni ymmärtää, että kyse ei välttämättä ole niinkään sukupolvien välisestä erosta vaan ehkä enemmän ympäristön vaikutuksesta: Toisissa yhteisöissä vain on tapana auttaa muita yhteisön jäseniä (yhteisö voi tässä tapauksessa olla kylä, kerrostalo, koululuokka, samaa harrastusta harrastavat ihmiset jne.), jos tämä tarvitsee apua, vaikka tietysti monesti sitä hiljaa toivoo, että vastaavasti itsellä olisi joku auttamassa sitten joskus, kun auttavaa kättä tarvitsisi.

      Haluaisin kovasti uskoa, että talkootyöstä ja hyväntekeväisyydestä on vieläkin mahdollista nauttia, ja etenkin, jos sitä saa tehdä itselleen tärkeän asian parissa. Olkoonkin klisee, mutta auttamisesta saa hyvän mielen niin autettu kuin auttajakin. Toivoisin kuitenkin omasta puolestani, että hyvästä työstä ja hyväntekeväisyydestä saisi myös kiitoksensa: ei ole paljon vaadittu sanoa "kiitos" :)

      Poista
  3. Kaikesta halutaan korvaus, ihmiset on ahneita, kyllä. Mutta näkisin myös, ettei viitsitä tehdä hyväntekeväisyyttä koska siitä ei saa edes sen kiitoksen verran palkkaa. Kun olet koko päivän haravoinut jonkun mummun pihasta lehtiä koska mummu itse on huonossa kunnossa, sai ennen urakan päätteeksi pullaa, mehua ja onnellisen munmon. Nyt munmu vaan rutisee kuinka tuonne jäi vielä pari lehteä ja olitpas hidas jne. Tai kun ennen menit harjoittelemaan kisakentän laidalle kuvaamista ja annoit ottamiasi kuvia ilmaiseksi käyttöön ajatellen kisaajien ilahtuvan, luulit väärin, unohdetaan kiittää ja osoittaa arvostusta tehtyä työtä kohtaan. Menee se tekemisen ja auttamisen ilo, kun ihmiset haluaa vaan hyötyä siitä ilmaisesta työvoimasta mutta unohtavat sanoa kiitos. Ei sellaista jaksa pitkään kun kuraa tulee niskaan kaikesta huolimatta. Jos sitä kuraa kerran on otettava vastaan, niin maksakaa edes siitä niin on edes syy kuunnella sitä loanheittoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentistasi! Melkein voisin sanoa, että ei lisättävää, sillä voin hyvin yhtyä näkemyksiisi :) Moni mielellään auttaisi ihan vain auttamisen ilosta, mutta kun riittävän monta kertaa saa tyrmäyksen tai täyslaidallisen niskaansa, voi tosiaan auttamisinnokkuus karista hyvin äkkiä. Jos ei muuta, halutaan sitten rahallinen korvaus, jotta edes jotain hyvää jää itsellekin vielä tyytymättömän napinankin jälkeen - asia erikseen, onko maksettu/ostettu palvelus sitten enää auttamista. Kunpa tosiaan muistaisimme useammin sanoa kiitos, kun siihen on vähänkään aihetta: ei se kiitos ahkerastikaan käytettynä kulu. Kiitos vielä sinulle kommentistasi :)

      Poista
  4. Puhelimella on tylsää kirjoittaa kommentteja, mutta halusin vain sanoa että hyvä,mielenkiintoinen kirjoitus joka on täyttä asiaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Siiri! Lyhyestä virsi kaunis, vai miten se meni. Mukava kuulla, että teksti osui ja upposi myös sinuun ja lisää samanmielisiä löytyi :)

      Poista
  5. Tässä postauksessa on kyllä valtavan hienosti kirjoitettu tärkeästä jutusta!

    Itse olen aina tunkemassa nenääni vähän kaikkeen tekemiseen, ihan vaan tekemisen ilosta. On kiva kohdata muita ihmisiä, vieläpä parhaimmillaan saman lajin yhteydestä. Välillä kalskahtaa tosi pahasti korvaan, jos sellaisissa tapahtumissa mihin itse on lähtenyt ihan vaan tekemisen ilosta joku kysyy, että mites se raha. Ai häh, mikä raha? Maailmassa on monta niin pirun paljon tärkeämpää tekijää kuin raha, mikä tuntuu joskus unohtuvan.

    Yhdessä tekeminen on jees, ja kun työ on kivaa niin ei siitä edes jää kaipaamaan mitään rahallista korvausta. Ja jos se ei ole kivaa, niin kokemus se on ainakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia, Elli, kommentistasi! Hienoa kuulla, että myös sinä voit allekirjoittaa tekstini :)

      Viime aikoina olen huomannut jälleen itsekin, että lusikka on tullut ehkä työnnettyä vähän turhan moneen soppaan, mutta olen huono sanomaan ei, jos asia riittävästi kiinnostaa - siitäkin huolimatta, että tietäisin osallistumiseni tuovan minulle enemmän vaivaa ja kuluja kuin mitä mahdollisesti tulen saamaan siitä itselleni missään muodossa. Kyllä sen sitten toisaalta huomaakin, että pelkästään valmistelujen aikana tulee monet kerrat ajateltua, että oli sitten viimeinen kerta, kun rupean moiseen, kun jo etukäteen saa kuulla niin paljon arvostelua ja vähättelyä, vaikka itse on nimenomaan töissä ilman rahallista korvausta ja vain sillä kuuluisalla hyvän mielen palkalla. Olet oikeassa, että moni asia on vielä paljon tärkeämpää kuin raha, vaikkakin juuri raha on se, joka pyörittää maailmaa. Niinpä olisi hienoa, että hyvän mielen palkkaa vastaan työskentelevät saisivat tosiaan palkakseen sen kaipaamansa hyvän mielen ilman tyytymätöntä napinaa joka käänteessä: muuten hyväntekeväisyydessä ei välttämättä ole tekijälle enää mitään mieltä.

      Hyvin tiivistit minunkin ajatuksiani viimeiseen kappaleeseesi. Tosin, jos vapaaehtoistyö on useinkin vain kokemus ja kaikkea muuta kuin positiivinen sellainen, tekijät vähenevät ennen pitkää.

      Kiitos, Elli, osallistumisestasi keskusteluun! :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...