torstai 15. tammikuuta 2015

Valokuvauksen historiaa: 1800-luvun lopulta nykypäivään

YLE:n radio-ohjelmassa, Ajantasassa, oli pari päivää sitten mielenkiintoinen osio valokuvaukseen liittyen. Radio-ohjelman mukaan valokuvaus ei ole juuri muuttunut viimeiseen sataan vuoteen. Sen sijaan reilut sata vuotta sitten valokuvaaminen mullistui kameroiden muuttuessa helppokäyttöisiksi, mikä mahdollisti kenen tahansa amatöörin pystyvän ottamaan potretteja. Tuohon aikaan uutta oli myös valokuvapostikortti, joka oli sen ajan reaaliaikaista sosiaalista mediaa ja kommunikointia ja kuvia jaettiin nopeasti postin avulla. Nykyään kuvien jakaminen on huomattavasti helpompaa kuin aiemmin digitaalikameran ja Internetin myötä. Vaikka valokuvaaminen on nykyään hyvin arkipäiväistä, valokuvauksen idea on säilynyt: Kuvien kautta yhtäältä taltioidaan muistoja, toisaalta pyritään koskettamaan. Esimerkiksi vanhat mustavalkokuvat voivat puhutella aivan erityisellä tavalla.


Toisin kuin voisi luulla, nykypäivän valokuvauksella on paljon yhteistä sadan vuoden takaisen valokuvaamisen kanssa, vaikka digitaalikuvaus onkin mullistanut valokuvaamisen meidän aikanamme. YLE:n Ajantasassa haastateltiin dosentti, taidehistorioitsija ja tietokirjailija Harri Kalhaa, joka kuvaili sadan vuoden takaisen kansankuvauksen ja nykypäivän digikuvauksen eroavaisuuksia mutta myös yhtymäkohtia.

Nykypäivänä kuva on mahdollista lähettää suurelle joukolle ihmisiä lyhyessä ajassa ja vastaavasti kuva on mahdollista myös vastaanottaa lyhyessä ajassa. Kuvaaminen on ikään kuin reaaliaikaista kommunikointia ja oman olemassaolonsa todistelua. 1900-luvun vaihteessa uusinta uutta olivat valokuvapostikortit, jotka koettiin tuolloin reaaliaikaiseksi tavaksi kommunikoida: Posti kulki suurimmissa kaupungeissa jopa 12 kertaa päivässä, joten hyvässä lykyssä kortti tavoitti saajan vielä saman päivän aikana ainakin siinä tapauksessa, että postikortin lähettäjä ja saaja asuivat samassa kaupungissa. Loppujen lopuksi kommunikointi sata vuotta sitten ei siis eroa lainkaan niin radikaalisti nykypäivän kuvien päivittämisestä Facebookiin, Instagramiin ja muihin vastaaviin palveluihin kuin voisi luulla.

Mitä sata vuotta sitten oikein kuvattiin? Kahlan mukaan ihmisiä on aina kiinnostanut oma lähipiirinsä, oma itsensä ja omat kuvansa sekä kaverikuvat, eivätkä aihepiirit ole juuri muuttuneet sadassa vuodessa. Kahla toteaakin valokuvauksessa olevan kyse sekä napinpainalluksesta että koskettamisesta. Koskettaminen voi tässä tapauksessa olla sekä koskettamista tunteiden tasolla että konkreettisessa mielessä, mikä korostuu vanhoissa valokuvissa, jotka olivat käsinkosketeltavia esineitä. Vaikka nykypäivänä kuvat ovat usein digitaalisessa, aineettomassa muodossa, kuvan koskettamisen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.

Jo vuonna 1888 Kodak lanseerasi ensimmäisenä kaiken kansan kannettavan laatikkokameran, jota mainostettin lausahduksella: "Paina sinä nappia, me teemme loput!" Melko pian laatikkokamera oli yleistynyt, ja jo 1900-luvun vaihteessa valokuvaus oli suuren kansanosan ulottuvilla oleva ilmaisukeino.

Miten sitten nykypäivän valokuvaus eroaa sadan vuoden takaisesta valokuvauksesta? Kalha toteaa kuvaamisen olevan yhä edelleen napinpainallus, mutta lisäksi nykyään myös kuvan poistaminen onnistuu nappia painamalla: sata vuotta sitten kun kuvat tallentuivat negatiiviin, arkaluontoisen tai kuvaajan mielestä epäonnistuneen kuvan tuhoaminen ei onnistunut näin helposti. Toisaalta sata vuotta vanhoissa kuvissa on tietynlaista magiikkaa, jota tänä päivänäkin tavoitellaan muun muassa taidekuvauksessa. Nämä taidekuvat puolestaan vaikuttavat tavallisten ihmisten ottamiin kuviin aina selfieistä lähtien, kun tavoitellaan esimerkiksi tietynlaista tunnelmaa. Yksi nykypäivän ihmisiä kiehtova jäänne tai muisto menneisyydestä ovat mustavalkokuvat: ei ole merkitystä, onko kuvassa esiintyvä ihminen vieras vai tuttu, silti kuva voi tuntua valtavan kiehtovalta ja koskettaa erityisesti. Kahla epäilee digitaalikuvauksen vaikuttavan osaltaan siihen, että paperiset mustavalkokuvat tuntuvat niin jännittäviltä ja etenkin digiajan nuorelle sukupolvelle tällaiset kuvat voivat näyttäytyä jopa hellyyttävinä tai outoina. Mustavalkokuvat ovatkin nousseet keräilykappaleiksi, joita myydään peräti taidehuutokaupoissa maailmalla. Näissä vanhoissa, anonyyminä pysyvää ihmistä kuvaavissa mykissä kuvissa on jotain niin puhuttelevaa ja mielikuvitukseen vetoavaa, että ne ovat nousseet näin suureen suosioon.

Digitaalikuvaus on nyt suuressa suosiossa, mutta kysymys kuuluukin, mahtaako kuvaus kiehtoa ihmisiä samalla tavalla myös sadan vuoden päästä. Kalhan mukaan kuvaaminen kiinnostaa ihmisiä varmasti jatkossakin, mutta kuvien tallennusmuoto sen sijaan voi hyvinkin erota nykypäivän tottumuksista. Ennen digiaikaa valokuvat olivat käsinkosketeltavia esineitä, ja aika näyttää, kerätäänkö tulevaisuudessa kuvia aineettomassa muodossa esimerkiksi erilaisiin kuvapankkeihin vai jollakin toisella tavalla. Kun Kalhalta sitten kysytään, onko nykymuotoisen digitaalikuvauksen helppouden myötä määrä korvannut laadun, Kalha epäilee, ettei kuvamäärien lisääntyminen automaattisesti vaikuttaisi laatuun - ainakin negatiivisella tavalla. Hän esittää valokuvauksessa olevan kyse sattumasta ja magiikasta: aina ei voi tietää, mitä valokuvassa tapahtuu. Kalhan mielestä kuitenkin nykyinen kulttuuri käsitellä kuvia paljon yhtäältä yhtenäistää kuvia, toisaalta latistaa niitä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kuvankäsittely oli muotia myös sata vuotta sitten - eipä uskoisi! Siinä, missä kuvankäsittelyllä voi tuoda kuvaan hauskojakin piirteitä, kuvankäsittely myös monipuolistaa ilmaisukeinoja mutta saattaa myös steriloida kuvia. Nykypäivän kuvatulvasta Kalha ei kuitenkaan ole huolissaan mutta toivoo, että ihmisillä pysyisi sekä kyky itse katsoa että itse tehdä kuvia aktiivisesti, itsenäisesti ja luovasti. On kuitenkin varottava, ettei kuvatulva tee ihmisistä immuuneja niin, ettei kuviin jakseta enää pysähtyä ja keskittyä. Tämä on Kalhasta juuri kuvien suurta antia: Pysähdytään ja keskitytään hetkeksi miettimään, mitä tietyssä kuvassa oikeastaan on ja miksi se mahdollisesti puhuttelee minua.

Mitä vinkkejä Kalha sitten antaa nykypäivän kuvaajille? Kuinka tavoittaa vanhojen kuvien tunnelma ja taianomaisuus? Kalha välttää antamasta mitään sääntöjä, sillä kaiken taiteen ydin piilee hänen mukaansa juuri yllätyksellisyydessä ja ennakoimattomuudessa. Lisäksi kaiken kansan valokuvauskin on omanlaisensa taidemuoto. Tärkeintä on olla avoin uudelle, mutta vinkkejä ja ideoita kuvaamiseen voi hakea myös tutkimalla niin omia kuin toistenkin ottamia kuvia tai hakemalla innoitusta kokonaan toisista taidemuodoista. Myöskään vinksahtaneimpien kuvien ohi ei kannata kävellä laput silmillä, sillä niiden katsominen voi tarjota yllättäviä oivalluksia.


Lisää aiheesta löytyy muun muassa Harri Kalhan teoksesta Nimettömät: Kansanvalokuvauksen maaginen maailma (2014).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...